Lastuja Lapsista [antikvár]

JUHANI AHO. Suuret kirjailijat óvat hansansa siélun tulkkeja. He óvat sen omatunto. Kun hansan kehitys kulkee vaa-raan suuntaan, kun vaaryys nostaa paMaan, kun kansa-laiskunto pyrkii pettamaan sorron alaisena, silloin he kohottavat vakevan aanensa, ja kansan parhaimmiston henki puhuu heidan suunsa kautta. Krni koko kansalle on pantu kapula suuhun, keksivüt he keinoja huutaak-seen julki kansan ajatuksen ja rohkaistakseen sita. Kun mime vuosisadan keskipaikkeilla venalainen sortovalta ei sallinmt painosta julkaista yhtaan ainoata kirjoitusta, jossa kosketeltiin maamme valtiollisia oloja, kirjoitti Topelius runonsa »Jaanlahtö Oulunjoesta». Siina han kuvaa sita vakevaa voimaa, milla ajan taytyt-tya joki hio ahdistavan peitteensd; se oli luonnonkuvaus, mutta jokainen suomalainen ymmdrsi joen tarkoittavan Suomea, jonka kasvavaa voimaa ei vieras pakko voi kah-lita. Nain sai runoilija sanotuksi sen, mika oli hanen ja kaikkien műiden suomálaisten syddmella, ja tuo runo merkitsi enemmán kuin sata sortajan pakkomdaraysta Se antoi uskoa váloisampiin aikoihin, jotka pian koitti-vatkin. Vuosisadan vaihteessa koitti Suomelle taas kovát ajat. »Routavuosien» nimélld ne tunnetaan. Vendjdlld oli pddssyt váltaan taantumussuunta, joka pyrki alenta-maan Suomen venaldiseksi maakunnaksi. Sensuuri piti huolen siitd, ettd toalla ei padssyt julkisuuteen kirjoi- HALTIJAN JOULULAHJAT. Lapset olivat joulun aattoiltaa kuluttaakseen men-neet mákeen. He laskivat alas rantatórmástá ja aina nousivat. Mutta kun alkoi tulla hámárá, rupesi nouse-minen tuntumaan nim kovin raskaalta. Pikku-Heikki, joka oli nuorin ja jolla sen tahden oli huonoin ja raskain kelkka, ei jaksanut yhteen menoonsa ponnistaa mákea ylos. Hanen taytyi istuutua leváhtamáán saunan eteen, joka oli puoliválissá pihasta rantaan. Taas uuvutti hántá niin, ettá silmiá huikaisi, ja ren-tonaan han heittáytyi kelkkaansa. Mutta kun han siina istui tiepuolessa saunan seinámállá, niin tuli liánen mie-leensá ajatus, joista semmoinen pikku polka ei tieda, mista ne aina tulevat: — Mitenkáhán se vanha ruuna jaksaa sita isoa vesitynnoriá kiskoa? Tuskin han oli saanut ne sanat mielessáán lausu-tuksi, kun saunan takaa samassa livahti hanen eteensá tielle pikku haltija, semmoinen unienkeli, joita Heikki usein náki unissaan oillá ja válistá ilmisissaán páiválla-kin. Se oli melkein Heikin itsensá nákoinen ja kokoi-nen, semmoinen, mimmoisena han oli náhnyt itsensá salin suuressa kuvastimessa, ja sen tahden Heikki ei sita pelástynytkáan, kun se hánelle virkkoi: — Ei se jaksaisikaan, ellen mina auttaisi. — Mitenká siná autat? — Tule mukaani, niin saat nahdá. Istu vain siina kelkassasi, kyllá mina vedan.